Elokuva-arvostelut

Kauhuelokuvissa on hyvin tärkeää, etteivät ne kuvaa todellisuutta, joten moni alan perusteos on tehty ihan vahingossa. Tarvittava määrä realismia on eksynyt sekaan sen takia, ettei ole ollut varaa uskottavuutta laskeviin tehosteisiin ja ammattitaitoisesti väärin näytteleviin näyttelijöihin eikä käsikirjoituksestakaan olla osattu tehdä liian kummallista.

Näin on syntynyt sellaisia klassikoita kuin Texasin moottorisahamurhat ja Perjantai ja kolmastoista päivä, joita ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta olla pystytty jäljittelemään, koska kaikki sen, mikä saa ne toimimaan, tulkitaan virheiksi.

Jos kauhuelokuvaan yritetään saada mukaan todellisen maailman juttuja, se täytyy naamioida jotenkin, ettei yleisö huomaisi sitä, koska jopa vahingossa vähän realistisiksi tehdyt elokuvat halutaan kieltää.

The Lovely Bonesissa naamiointi on suoritettu silkalla vittuilulla.

Tapahtumapaikka on takapajula, jossa ihmiset yksinkertaiset viihtyvät, koska heidän ei tarvitse tajuta oikeastaan mitään.

Elokuvassa ei juuri käsitellä vajaaälyisiä mulkkuja, joilla on jotain ihmeellistä auktoriteettia, mutta tällaisissa paikoissa niitä on paljon. Kaiken pitää tapahtua niin kuin ne haluavat, koska ne pitävät yllä illuusiota, jossa ne muka tajuavat asiat parhaiten. Tyypillisesti ne ovat pesiytyneet julkiselle sektorille, joka on sarjamurhaajan paras kaveri. Kukaan ei osaa epäillä mitään, ja jos menee töihin sairaalaan, saa kasvattaa kaatolukua kaikessa rauhassa, kunhan ei ala leikitellä kiinni jäämisen riskillä.

Nämä ovat sitä sakkia, joka on onnistunut pesiytymään jonnekin ja tyydyttää pätemisen tarvettaan tekemällä selväksi, että muiden on oltava kiltisti tai muuten koituu hankaluuksia. Lainsäädännöllä ei ole niin väliä, joten ne, jotka ovat joutuneet kohtaamaan vähemmän näkyviä uhkia, eivät jääkään palvelemaan idioottilaumaa, kuten se ehkä toivoo, vaan jättävät sen pärjäilemään omillaan, koska kyse selvästi on alamaailman välisistä selkkauksista. Yksinäinen saalistaja ja mafia vain ottavat mittaa toisistaan ja turha siitä on kunniallisen ihmisen stressiä ottaa.

Jos minä ammun itseäni päähän, se ei ole naapurin vika, ja jos naapuri ampuu itseään päähän, se ei ole minun vikani, ja mafia pelaa haluamattaan aivan samoilla säännöillä.

Ensin tarinassa esitellään päähenkilönä toimiva tyttö, josta on varttumassa normin mukainen riemuidiootti.

Sitten esitellään omituinen tyttö, joka näkee sellaista, mitä muut eivät näe, ja sitten kertojana toimiva tyttö joutuu sarjamurhaajan uhriksi ja hänen ruumiinsa suljetaan kassakaappiin, mutta samalla hän pääsee myös pakoon ja löytää itsensä kummallisesta maailmasta, joka on yhteydessä todelliseen maailmaan, mutta siellä on kuitenkin kivempaa olla.

Tytön perhe alkaa etsiä häntä ja tyttö toivoo sen päästävät hänet pois maailmasta, josta hän voisi tulla itsekin pois, mutta etsintä on pelkkää typerehtimistä, josta ei aiheudu muuta kuin haittaa.

Samaan aikaan omituinen tyttö pysyy ainutlaatuisena ja sarjamurhaajan ura paljastuu pitkäksi, sillä jos ei viitsi herättää pahennusta niin kuin omituinen tyttö, tällaisessa paikassa saa tehdä mitä haluaa.

Lopussa kertojatytöstä tulee omituinen tyttö, jollainen pystyy selviytymään sarjamurjaahan kaltaisesta reppanasta parilla kirosanalla, ja kassakaappi haudataan syvälle maan alle, josta perhe ei enää voi löytää sitä.

***

Sinister on hyvin rakenneltu satiiri, mikä ei ole turhan yleistä.

Siinä rikoksista kirjoittava juoppo kirjailija muuttaa perheineen uuteen taloon.

Paikkakunnan sheriffi ei pidä hänestä, koska hänestä voi aiheutua jotain pientä ikävyyttä, mutta odottaa kuitenkin muna pystyssä, että hän onnistuisi oppimaan rikollisuudesta jotain uutta.

Taas ollaan The Lovely Bonesin maailmassa, mutta nyt tilannetta käsitellään toiselta kantilta, sillä kirjailija on idioottimafian palvelija. Hän yrittää päästä sen suosioon voidakseen luulla olevansa jotain erikoista. Hän on kiinnostunut sen tyyppisistä henkilöistä, joita The Lovely Bonesin tappaja edustaa, mutta hän ei asennoidu näihin samoin kuin mustiin pukeutuva tyttö, joka on tajunnut, että nämä ovat helposti tunnistettavia säikkyjä reppanoita, vaan eläytyy idioottimafian roolileikkiin, joissa nämä ovat jotain suunnattoman kavalaa ja pelottavaa.

Uudesta talosta löytyy kaitafilmejä, jotka ovat hyvin pelottavia huolimatta siitä, että tv-uutisissa näytetään hurjempia juttuja, ja jos haluaa ymmärtää mitä maailmassa oikeasti tapahtuu, joutuu katsomaan mahdollisimman näyttäväksi tehtyä snuff-propagandaa.

Kirjailija katsoo filmejä yksin lukitussa huoneessa ja pelottavaa tunnelmaa luodaan musiikilla ja sillä, että unenomaisissa filmeissä vilahtelee mörkö ja talossa alkaa vähitellen kummitella.

Filmit on värejä myöten suunniteltu siten, etteivät ne vaikuta todellisilta vaan pikemminkin postikorteilta paremmasta maailmasta, missä ne ovat äärimmäisen pelottavia.

Idioottimafian maailmassa syytä veritekoihin etsitään sivuseikoista samaan aikaan kun idioottimafia varjelee mitä tahansa ääriliikettä, joka haluaa tuhota sen, kunhan se vain osallistuu edes jollain tasolla siihen roolileikkiin, missä typerä mulkku on jotain ja hänen mielipiteillään on arvoa enemmän kuin käytetyllä vessapaperilla.

Kirjailija mafian palvelijana puolestaan sille fantasioita, jota se voi keskittyä epäolennaisuuksiin samalla kun lähistöllä muodostuu liikehdintä, joka pyrkii pääsemään siitä eroon.

Vähitellen paljastuu, että filmeissä tapetaan perheitä tietyn kaavan mukaan, mutta valitettavasti mysteeri ei ehdi paljastua, koska kaavaan kuuluu kirjailijan perheen tappaminen, jota suunnitellaan lukitun huoneen ulkopuoleisessa maailmassa, johon kirjailija ei tule kiinnittäneeksi hirveästi huomiota.

Elokuvien roolihahmoista on vaikea päätellä varmasti sellaista, mitä ei suoraan kerrota, mutta kirjailijan vaimo vaikuttaisi olevan työväenluokasta värvätty kotirouva, joten ehkäpä hän ei koe perhettä niin tärkeäksi, että se elämää pitäisi seurata tarkasti.

Tämä on parempi kuin The Lovely Bones, joka keskittyy liikaa idiooteille vittuilemiseen.

***

Aikaa kestävä tarina on periaatteessa helppo tehdä. Tarvitaan vain tarina, josta ei koskaan tule saamaan kunnolla selkoa, ja jotain, mikä ankkuroi sen kunnolla todellisuuteen.

Bladerunnerissa tämä on toteutettu karsimalla Philip K. Dickin luomasta maailmasta sekavat elementit pois ja panemalla tilanne jotain todellista. Myös tarina on pantu uusiksi, koska se oli alun perin mielenterveysongelmaisen tuotetta, joka ei johda mihinkään.

Alla on tarina, jossa tyyppi jahtaa väärään paikkaan tulleita androideja, ja se on sidottu nätisti siihen, miten tappajia kasvatetaan.

Tyyppi on hyvin poikkeuksellinen, sillä hänet on opetettu tekemään kokeita, joilla androidin pystyy tunnistamaan, ja tätä huikaisevaa asiantuntemusta poliisin täytyy lähes kerjätä, koska se ei itse osaa näitä asioita ollenkaan.

Aivan kuin Sinisterin päähenkilö olisi saanut kirjansa valmiiksi ja joku mulkku olisi lukenut sen.

Heti alussa on kohtaus, jossa otetaan selvää onko koehenkilö aito vai jäljitelmä, ja hän tappaa testaajan heti kun tulee puhetta äidistä.

Elokuvan tämä puoli on hyvin alleviivaava ja tällaisilla kameleonttimaisilla tappajilla on yleensä ollut hyvin vaikea äitisuhde, joka on saanut heidät kuvittelemaan olevansa jotain aivan muuta.

Tarina taas on hyvin yleispätevällä tasolla sitä, että tuote haluaa kohdata luojansa, ja motiivina tähän on rajallinen elinaika, joka on todellisen maailmankin jäljitelmille vaikea asia, koska roolihahmoa, epäelämää tai miksi sitä halutaankaan kutsua, on suunniteltava koko ajan ja kuolevaisuus asettaa sille ikävän rajoituksen.

Fantasioissaan tällainen henkilö on hyvin peloton ja uhmaa mielellään kuolemaa, mutta hänellä täytyy olla vauhti koko ajan päällä, sillä yksin ja paikoillaan oleminen aiheuttaa hirveitä pelkotiloja.

Kun on joutunut kasvamaan perhehelvetissä, ei tunne muita vaihtoehtoja kuin mielikuvitusmaailmassa elämisen ja sen katkeaminen pelottaa enemmän kuin kuolema tervettä ihmistä, koska se merkitsisi sitä, että joutuisi kohtaamaan menneisyytensä. Tästä syystä toisessa maailmassa elävien ihmisien tappaminen ei välttämättä ole kovin vaikeaa, koska he eivät vaikuta todellisilta.

Jokainen summamutikassa Guantanamoon passitettu vanki vihaa vapauduttuaan Yhdysvaltoja sydämensä pohjasta, joten sellaisiin olosuhteisiin syntynyt ihminen on kohtuullisen räjähdysherkkä tapaus. Pahimmillaan ei enää puhuta terrorismista vaan siitä, että voidaan kaivaa toiselta ihmiseltä silmät päästä ilman sen kummempaa syytä.

Elokuva on tehty ennen kouluammuskeluepidemian alkamista, mutta se on helppo käsittää siten, että traumaattisen lapsuuden kokeneet henkilöt, joista opettajat ovat yrittäneet kasvattaa jotain, mikä maksaa paljon veroja ja antaa heille mahdollisuuden mouruta palkankorotusta, tulevatkin takaisin ja tappavat kaiken vastaan tulevan.

Koulu on tulkitsemisessa muutenkin hyvä lähtökohta, koska se on niitä harvoja paikkoja, joissa patologinen narsismi koetaan myönteiseksi piirteeksi. Lapsen tasolle aikuinen vaikuttaa hyvältä työntekijältä, koska hän on samalla tasolla lapsien kanssa, eivätkä muut asiaan kuuluvat piirteet vaikuta tämän johdosta kovin vakavilta.

Kuitenkin tarina sopii mihin tahansa tällaiseen asetelmaan, jossa uhrista on yritetty tehdä uhria muillekin, joten tämä elokuva pysyy ajankohtaisena pelkällä käsikirjoituksella siihen saakka, että tappajien kasvattaminen lopetetaan, mutta se on myös muuten erittäin hyvin tehty.

Elokuvan keskushenkilöt ovat kaikki mielenvikaisia ja se esitetään siten, että tarinan eri tasot kohtaavat sopivasti. Yhtäältä on fantastinen scifimaailma, jossa kaikki on kehittynyttä ja komeaa, ja toisaalta on henkilöillä luotu asetelma, jota tulee lähinnä mieleen joukko persaukisia luusereita.

Kaikki, joista on johonkin, ovat lähteneet parempiin maailmoihin, ja jäljelle on jäänyt slummi ja androideja tekevät henkilöt, joita poliisi suojelee takaisin tulevilta androideilta.

Poliisihahmo on tekemässä mielestään jotain hyvin tärkeää, mutta hän on kuitenkin liikkeellä yksin, mikä ei oikein sovi kuvioon.

Androideja suunnitteleva nero on suunnilleen maailman tärkein ihminen ja asuu yksin synkässä linnoituksessa, jonka turvallisuusjärjestelyt ovat kaikessa komeudessaan se, että ovi on lukossa, ja se avataan tarkemmin ajattelematta heti kun sisään pyrkii tarinan ainoa henkilö, joka haluaa paistatella hänen neroutensa loisteessa.

Tilanne on olevinaan hallinnassa siihen asti että henki lähtee.

Androidien johtaja puolestaan on kovin jätkä mitä teknologialla voidaan tehdä, mutta on kuitenkin aika hukassa jäätyään yksin ja kertoo poliisihahmolle mielikuvituksellisia tarinoita ennen kuin kuolee omia aikojaan.

Ympäristö on koko ajan sinnikkäästi sitä mieltä, ettei mitään ihmeempää ole tekeillä vaan kaikki muut keskittyvät omiin asioihinsa.

Pohjimmiltaan tämä elokuva on hyvin ilkeä komedia.

***

Saatanan typerien rasismielokuvien aikakaudella on hyvä muistaa, että parempaakin on olemassa, ja Rosewood on juuri tätä.

Se ei noudata lainkaan sitä tapaa, että määritellään joukko syrjintöjä ja leikitään, että koko totuus on niissä.

Mustia on syrjitty Yhdysvalloissa yhdellä tavalla, juutalaisia Saksassa toisella tavalla ja niin edelleen. Keskivertotörppö voi tuntea olevansa turvassa, koska hän ei kuulu syrjittyihin vähemmistöihin.

Valkoisiin kohdistuvia rasistisia murhia suurempaa tabua ei ole olemassakaan, ja on oikeastaan aivan oikein, ettei tilannetta olla yritetty korjata elokuvilla. turha haaskata aikaa sellaiseen, mistä ei kuitenkaa pidetä.

Rosewood paneutuu asiaan hyvin suorasukaisesti eikä siinä oikeastaan mitään tarinaa olekaan. Valkoiset vain keksivät alkaa tappaa mustia ja sitä seurataan sivusta tekaistun oloisen tarinan avulla.

On tällainen Hollywoodissa keksitty pistoolisankari, josta on pakko antaa iso miinus, ja hänen avullaan osa mustista pelastuu.

Muuten elokuva on sitä kuinka homma oikeasti toimii ja samaan asetelmaan voisi panna muitakin kansanosia, kunhan vainojen kohde ei satu asumaan vaikka sotilastukikohdassa. Tarvitaan vain joku syyn tapainen ja riittävästi intoa aloittaa tappaminen ja historian häpeätahra on kohta valmis.

Elokuvassa ei olla juurikaan käytetty tuttuja rotustereotyyppejä vaan vain yhdestä lynkkausporukan jäsenestä pitää antaa samanlainen miinus kuin pistoolisankarista, ja hänkin oikeastaan vain korostaa, etteivät muut ole normaaleja stereotyyppejä, joten se näyttää liian paljon siltä, että jotkut vain alkavat tappaa toisia ja sen takia se on päässyt aika hyvin unohtumaan.

Yleisölle ei pidä näyttää liian tosia tarinoita, koska elokuvat on keksitty aivan muita tarpeita varten.

***

Uhrilampaissa suurin mysteeri on se, mistä on yritetty tehdä kaikkein ilmeisin, eli Starlingin ja Lecterin suhde, joka on sinänsä ihan hyvä kuvaus saalista viettelevästä narsistista, mutta ei kuitenkaan taitaisi onnistua ihan niissä olosuhteissa.

Tarina on vähän huono. Valvontaa on yksinkertaisesti liikaa ja on aika kaukaa haettua, ettei kukaan huomaa Starlingin olevan mielenterveysongelmainen, vaikka hän joutuu alansa ja Lecterin takia olemaan sellaisissa ympäristöissä, joissa se tuskin jäisi huomaamatta todellisessa maailmassa.

Kuitenkaan kyseessä ei ole itsenäinen teos vaan menestyskirjan jatko-osasta tehty elokuva, jolle on myös tullut jatkoa niin kirjana kuin elokuvanakin, joten ei ole aivan mahdotonta tajuta, että Starling on skitsofreenikko ja hänen osuutensa tarinasta liikkuu hänen harhojensa keskellä.

Luulisi, että joku, joka katsoo elokuvia ammatikseen ja vapaa-ajalla vielä toistamiseenkin, huomaisi edes tämän verran, koska elokuvissa harvemmin pyritään täydelliseen realismiin.

Yllättävän paljon huomiota sen sijaan on kiinnitetty siihen, ettei psykiatreja liiemmin ole saatu kiinni sarjamurhista, vaikka Lecter on vähän muunneltu versio Ted Bundystä, joka oli opiskellut psykologiaa, eikä lääkärinä työskentelevä sarjamurhaaja ole aivan tavaton ilmiö.

Vapaana juoksevan sarjamurhaajan tarina kerrotaan eri tavalla kuin Starlingin osuus, koska se on toisen maailman juttuja, mutta se myös vääntää rautalangasta mitä Starling on puuhaamassa.

Chilton on niljakas siksi, että hän on sitä mitä häpeän maailmaan syntynyt Starling tarvitsee, eli joku jolle voi tunnustaa mitä tahansa paitsi rikoksen ilman, että sillä olisi mitään sen kummempia seurauksia, koska hän tietää miten traumaattisiin kokemuksiin tulee suhtautua.

Starling kuvittelee hänet vastenmieliseksi siksi, että häpeän maailmasta ulos astuminen pelottaa, eikä häntä tule tulkita henkilöhahmoksi vaan Starlingin harhaksi, koska kaikki tarinan tämän osan sivuhenkilöt ovat vain harhoja.

Selliosasto on epärealistinen samasta syytä. Se on sellainen millaiseksi Starling sen kokee, ja siellä aikaa tappava Lecter on sitä, mitä Starling nimenomaan ei tarvitse, eli vapautus häpeästä ilman, että hänen tarvitsisi poistua häpeän maailmasta.

Siksi Lecter vaikuttaa tässä elokuvassa pohjimmiltaan inhimilliseltä ja kannibalismiharrastuksestaan huolimatta luotettavammalta kuin Chilton.

Hän on myös karrikatyyri siitä, miksi koulutettu juntti voi kokea poikkeuksellisen älykkään ihmisen. Sellainen yläluokkainen snobi, joka haaskaa aikaansa taiteeseen ja muuhun turhaan, mutta ei pysty luomaan mitään omaa vaan piirtelee ulkomuistista.

Aito siniverinen loisi oman teoksen ja muistelisi, millaista on pelata jalkapalloa kaatokännissä, mutta Starlingin maailmassa tärkeintä on se, miltä vaikuttaa, joten Lecterin lapsenomainen teeskentely tekee häneen suuren vaikutuksen.

Väärään suuntaan lähtenyt Starling kokee metamorfoosinsa siinä vaiheessa kun hän listii Lecterin antamien neuvojen avulla sen toisen sarjamurhaajan ja muuttuu sankariksi. Hän on poistuvinaan häpeän maailmasta sankarin naamion avulla ja hän sai sen paljastamalla häpeällisen salaisuuden Lecterille, joka ei kerro siitä muille, koska tarvitsee sitä omiin tarkoituksiinsa.

Kriitikkojen sumeaälyisyys luultavasti johti siihen, että elokuvayleisö alkoi pitää Lecteriä inhimillisenä olentona ja Hannibalin loppu on aivan erilainen kuin kirjassa, jossa Lecter kelaa saaliin veneeseen. Hän tietää, ettei Starling ole sitä mitä teeskentelee olevansa, joten Starlingilla on tarve päästä vahtimaan häntä ja siinä on syöttiä riittävästi.

Punaisesta lohikäärmeestä on tehty kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen menee hieman pieleen, koska se pyrkii säilyttämään edes jonkinlaisen kerronnallisen johdonmukaisuuden Starlingin harhojen kanssa. Selliosasto on se kummallinen paikka ja Lecter liiaksi sitä, millaiseksi Starling hänet tulee kokemaan.

Ensimmäisessä, kuten kirjassakin, selliosasto on realistinen ja Lecter lähinnä säälittävä tyyppi, joka yrittää kovasti olla jotain erikoista, vaikka se jokin puuttuu. Hän pyrkii todistamaan olevansa muita älykkäämpi juonittelemalla eikä hänen kannattaisi luottaa missään olosuhteissa ollenkaan.

Myös Chilton on aivan erilainen hahmo kuin Starlingin harhoissa. Hän on selvästi hyvien puolella eikä niljakkuudesta ole tietoakaan.

Uhrilampaat selvästi on vähän liian vaikea tarina yleisölle, mutta siinä ei myöskään olla otettu huomioon sitä, että suuri osa yleisöstä ymmärtää sen itsenäisenä kokonaisuutena, koska Punainen lohikäärme julkaistiin vuosia aikaisemmin. Kaikki eivät olleet tutustuneet siihen eikä moni siihen tutustunut enää muistanut sitä riittävän tarkasti, ja kun Uhrilampaat on vielä sarjan paras tarina, siitä tuli sitten sen keskeisin osa.

Lisäksi Lecteristä yritettiin aluksi tehdä mörköä liian paljon vain sillä, että hän on kannibaali, mikä on huono ratkaisu, koska suhtautuminen kannibalismiin riippuu kulttuurista. Vihollisen maksan syöminen voi olla myös normaalia, joten Uhrilampaiden jälkeen tämä hahmo alkaa kehittyä kummalliseksi, koska Harris yrittää tarjota yleisölle sitä, mitä se haluaa, ja elokuvateollisuus on näissä asioissa vieläkin tarkempi. Hannibalin elokuvaversiossa hän on hyvä ihminen, joka saalistaa huonoja ihmisiä, mutta välillä syntyy ylimääräistäkin sotkua, minkä johdosta häntä pidetään vaarallisena.

Tästä näkee, ettei jatko-osia kannattaisi sen kummemmin kehitellä, vaan uusille ideoille pitäisi luoda kokonaan omat tarinansa. Näin roska näyttäisi selvästi roskalta.

***

Invitation to Hell kertoo narsistin maailmasta paljon selvemmin.

Siinä on tärkeä tutkija, joka kehittelee avaruuspukua, ja hänen perheensä menee mukaan työpaikan ympärille syntyneeseen yhteisöön. Lapsista tulee kurittomia ja vaimollakin alkaa olla omaa elämää.

Muiden perheenjäsenien sielut pitää takaisin hyvin lämpimästä paikasta, jonne pääsee avaruuspuvun avulla.

Tästä se ei enää paljon selvemmäksi mene jos tarinassa käytetään symboliikkaa.

***

Myös A Nightmare on Elmstreet on suhteellisen helppo tapaus, koska päähenkilöä saalistaa unimaailmassa elävä kummallinen pedofiili, isällä on hyvin kunnollinen julkisivu ja äiti on juoppo, johon ei voi luottaa ollenkaan.

Tämä on insestiperheen juttuja, mutta pätee muihinkin narsistiperheisiin.

***

Psychon suosio on kuin elokuvaksi sovitettu oppikirjaesimerkki, joka on kaiken lisäksi typerä. Siitä pitävätkin kai lähinnä kirjaviisaat ihmiset, jotka pakenevat omia ongelmiaan teoretisoimalla kaiken mahdollisen.

Skitsofreenikko säilyttää kuollutta äitiään kellarissa ja tappaa naisia, eli hän yrittää pysytellä epätodellisuudessa, jonne äiti on hänet kasvattanut, ja joutuu tappamaan naiset, jotka uhkaavat vetää hänet todelliseen maailmaan.

Elokuva on myös aika pitkäveteinen ja se olisi todella kannattanut leikata tv-sarjan jaksoksi, kuten suunnitelmissa oli. Kriitikkoihin uppoaa kaikki tylsä, mikä johtuu kai siitä, hekin ehtivät seurata tällaista elokuvaa kunnolla ja kymmenennellä katselukerralla sisällöstäkin on saatu jo jotain irti, joten tätä sisällöllisesti vanhentunutta ja jo valmiiksi typerää tarinaa pidetään sitten tasokkaana.

Jos tästä aiheesta tehtyä mestariteosta pitää etsiä niin Mirrors on sellainen.

Se on paranneltu versio huonosta korealaisesta elokuvasta ja kokonaisuuden muuttaminen todenmukaiseksi kajoamatta tarinaan enemmän kuin on tarpeen tekee siitä jokseenkin täydellisesti kauhuelokuvaan sopivan tarinan, minkä lisäksi se onnistuu olemaan samalla sitä mitä niin ikään huonon Poltergeistin pitäisi olla.

Alkuperäisversiossa palaneessa tavaratalossa kummittelee siten, että peilikuvat tappavat ihmisiä. Kun peilikuva tappaa itsensä, ihminenkin kuolee. Vartija alkaa tutkia asiaa, löytää syyksi tavaratalossa murhatun naisen ja päätyy lopulta peilin toiselle puolelle.

Hollywood-versiossa nainen oli lapsena mielenvikainen ja hänellä oli vaarallisia kohtauksia, mutta hän on edelleen hengissä ja vartija löytää hänet luostarista tyynenä ja rauhallisena. Julkisivu on nyt täydellinen.

Otettuaan yhteen naisen sisällä asuvan hirviön kanssa, vartija löytää itsensä peilin toiselta puolelta.

Kehnosta kummitustarinasta on saatu hyvä, joskin myös kummallinen tarina paranoidisesta skitsofreniasta.

Peilikuva vastaa yleensä ihmisen minäkuvaa, mutta välillä illuusio murenee ja se muuttuu pelottavaksi. Se voi saada ihmisen jopa tappamaan itsensä, koska hän ei halua kohdata todellisuutta vaan takertuu epätodelliseen minäkuvaan, joka on lapsuudessa ollut välttämätön sen takia, ettei hänestä olla pidetty sellaisena kuin hän on.

Tässä on hyödynnetty sitä, että useimmat ihmiset haaveilevat joskus peilin edessä, millaista olisi olla joku muu. Illuusio peilissä olevasta toisesta maailmasta on tuttu ja yleisön saa sitä kautta mukaan aivan toisenlaisiin mielenmaisemiin.

Itsemurhan tehnyt vartija, jonka työn päähenkilö perii, on hän itse ennen kuin voimat loppuivat kesken ja oli pakko pysähtyä lepäämään sillä seurauksella. Hän on olevinaan sitä, mitä haluaisi olla, ja kuvittelee ongelmiensa johtuvan hämäräksi jääväksi ampumistapauksesta. Hän on tappanut jonkun, mutta tarkempia yksityiskohtia ei kerrota vaan alussa näytetään lehtiartikkelia, jossa kerrotaan, että poliisi on ammuttu virantoimituksessa.

Hän löytää tavaratalosta edeltäjänsä lompakon ja saa vähän myöhemmin tämän lähettämän paketin, joka sisältää tietoja menneisyydestä, joten hän on nyt valmis alkamaan selvitellä asioita.

Hän on vielä heikko, mutta pystyy kuitenkin vastustamaan peilikuvan pyrkimystä tappaa hänet polttamalla.

Tavaratalon sisällä peilit toimivat eri tavalla kuin muualla. Peilikuvan lisäksi niiden toisella puolella on näkymättömiä henkilöitä, jotka koskettelevat niitä. Tavaratalon asiakkaat valikoituvat satunnaisesti, joten tällainen vääristyneeksi minäkuvaksi ryhtynyt henkilö löytää sieltä kaltaistaan seuraa, joskin tämä tämä puoli jaa vähän epäselväksi, koska tavaratalo on palanut raunio, joka symbolisoi hänen mielenterveyttään.

Muualla peilit näyttävät vain pelottavia asioita, koska hän on saanut elämänsä sellaiseen järjestykseen, ettei hänen tarvitse kohdata todellisuutta.

Vartijan vaimo on aluksi kuin saippuaoopperan hahmo, mutta tempautuu pian mukaan vartijan harhoihin, joten kyseessä on luultavasti kahden skitsofreenikon kulissiavioliitto, joka on alkanut tökkiä sen tähden, ettei se ole todellinen.

Myös hänen suhde siskoonsa kuvataan epätodelliseksi ja tämä tappaakin itsensä peilikuvan takia.

Nainen, jota hän on jäljittämässä, on mitä ilmeisimmin hänen äitinsä, joka vaikuttaa vieraalta saatuaan oman elämänsä minäkuvaa vastaavaan järjestykseen. Hän on nunnana luostarissa, koska siellä ei ole peilejä, mikä ei vastaa todellisuutta, mutta tässä yhteydessä se tarkoittaakin sitä, ettei hänen tarvitse kohdata todellista maailmaa, jossa hän on aivan eri henkilö.

Vartijan äitiähän elokuvassa ei mainita ollenkaan ja isästäkin kerrotaan vain sen verran, että tämän kuolema oli järkyttävä kokemus. Aivan kuin se, ettei äiti ollut kovin miellyttävä, kerrottaisiin siten, ettei häntä tarvitse mainita ollenkaan.

Nunna on ollut lapsena vaarallinen, mikä on johtunut osittain siitä, että hänestä on kasvatettu jotain, mitä hän ei ole, mutta hänen luonteensakaan ei ole ollut kovin miellyttävä, sillä hänestä ei ole kehittynyt lähinnä pelokas ihminen kuten lapsistaan

Hän on kotoisin syrjäseudulta, joten hän on ilmeisesti syntynyt väärään ympäristöön äidin syrjähypyn seurauksena, ja koska tämä seikka on täytynyt pitää salassa muulta perheeltä, häntä on sitten säilytetty lukitussa huoneessa, kunnes on löytynyt lääkäri, joka on olettanut osaavansa hoitaa häntä.

Tavaratalon paikalla on aikaisemmin ollut mielisairaala, jossa on tapahtunut peilien kanssa samoja asioita kuin tavaratalossakin, ja jotenkin mielisairaala on päätynyt tavaratalon alle.

Vartija siis tutustuu äitinsä hulluuteen penkomalla näitä asioita, ja kun hän lähtee alas tähän maailmaan, hänen takanaan sulkeutuu ovi hänen omaan psykoosiinsa, koska hän on nyt oikeilla jäljillä.

On tärkeää, että nunna saadaan takaisin mielisairaalaan, jotta vartija näkee, mikä hän oikeasti on, ja sen jälkeen hän voi siirtyä siihen peilin takana olevaan maailmaan, josta niitä kosketellaan toiselta puolelta.

Samaan aikaan kotona tilanne on kehittymässä perhesurma-asteelle, koska lapset ovat osa vaimon julkisivua, joka haittaa tässä käynnistynyttä menneisyyden käsittelemistä, mutta vartijan päästyä sinuiksi menneisyytensä kanssa peilit räjähtävät sielläkin tuhoten vaimon julkisivun ja tilanne rauhoittuu.

Tässä varmaan kerrataan vartijan lapsuutta, sillä kotona vesi toimii peilinä ja lapsia on kaksi, poika ja tyttö. Poika painui ammeessa veden alle vanhempien riidellessä ja Vartija pääsee pois peilimaailmasta tapettuaan äitiään symboloivan nunnan sisällä olevan hirviön. Tilanne kotona on siten hänen sairastumisensa, joka on johtunut siitä, että hän on alkanut pitää äitiään hyvänä ihmisenä.

Isä on ilmeisesti muuttanut pois kotoa, koska hän asuu erillään vaimostaan, ja siksi käsitys isästä on parempi. Kun hän käy tapaamassa lapsiaan, nämä ilahtuvat kunnes alkaa taas riitely ja mielenkiinto loppuu.

Tämän tarkoitus jää tulkinnanvaraiseksi, sillä vartijan vaimo ei käsittele omaa menneisyyttään, mutta suhde on ollut riitaisa, joten ehkä se, että vartijasta tulee tasapainoisempi, riittää kohentaman hänenkin tilaansa.

Vaimo on lääkäri ja hän on jostain syystä valinnut puolisokseen poliisin, mikä voinut johtua siitä, että hän on kaivannut turvallista auktoriteettihahmoa oman menneisyytensä takia. Ripustautumalla poliisiin hän on päätynyt kummankaan haluamatta alistettuun asemaan ja ottaa päähenkilön harhat liian tosissaan.

Avioero on tapahtunut siinä vaiheessa kun päähenkilö on luopunut poliisin auktoriteetista ja ryhtynyt pelkäksi vartijaksi, joten ehkä hänen viehätyksenä on laskenut, mutta tämä puoli jää hämäräksi, koska tarinassa keskitytään päähenkilöön ja tämän elämä täytyy kuvata irralliseksi ja jotenkin epätodelliseksi.

Kukistettuaan nunnan sisällä olleen hirviön vartija huomaa, ettei kuulukaan poliisien maailmaan vaan peilin toiselle puolelle, eli siihen maailmaan, jossa hänen kaltaisensa ihmiset elävät.

Pelottavat muistot on käsitelty ja hän voi ryhtyä tavalliseksi kansalaiseksi.

Poliisiksi hän ryhtyi ehkä siksi, että oppisi voittamaan pelkonsa, mutta nyt hän on selvästi jotain muuta eikä itsekään tiedä, että mitä.

Vaimon luo hän tuskin palaa, sillä hän on nyt kokonaan toisessa maailmassa ja vaimo sai elämänsä järjestykseen siinä ensimmäisessä maailmassa, joten kotona olisi vastassa kummallinen peilihahmo, joka ei kuulu hänen maailmaansa.

Tämä on erittäin hieno elokuva ja täynnä asiantuntemuksesta kieliviä yksityiskohtia. On paljon mahdollista, ettei tässä ole virheitä ollenkaan vaan rivien väliin on piilotettu paranoidin skitsofrenian koko olemus.

Koska kyse on uusintaversiosta, joka on rakenneltu kokonaan uudelleen, lopputulos on vähän sekava, mutta siitä on vain apua kun katsoo sen moneen kertaan päästäkseen siitä jyvälle.

***

Kahdeksan surmanluotia on tv-sarjana uuvuttava katselukokemus, sillä yli neljä tuntia pelkkää juopon elämää on terveelle ihmiselle liikaa.

Kuitenkin kyseessä on elokuvataiteen historian merkkiteos, joten se kannattaa katsoa, jotta ymmärtäisi mitä sen fanien korvien välissä liikkuu.

Yleisöä tämä ei aikoinaan paljon hetkauttanut, mutta kriitikot kehuivat kovasti.

Päähenkilö on yleensä humalassa ja mielialoista hän suosii vihaa ja itsesääliä. Hyvällä tuulella hän on lähinnä tietäessään pääsevänsä kohta ryyppäämään ja nousuhumalan aikana.

Ainakin kritiikkien mukaan hänen miehisyytensä on uhattuna, koska hänellä menee taloudellisesti huonommin kuin sellaisella, joka ymmärtää maatalousyrittämisen työksi.

Tarinaa on usein kehuttu realistiseksi kuvaksi silloisen pientilallisen elämästä, vaikkei se kerro maataloudesta vaan siitä, että pientilalla ryypätään, keitetään pontikkaa ja ajetaan joskus perhe ulos pakkaseen, mikä ei ole taloudellisesti kannattavaa toimintaa.

Ehkä karjanhoidosta voisi olla apua? Jos ei jaksa herätä aamulla lypsämään niin lampaiden kasvatuskin on vaihtoehto.

Luultavasti on kuitenkin parasta, että päähenkilö keskittyy muihin asioihin, koska ei ole vaikea arvata, että nämä tällaiset isännät tuottavat uutisia heitteille jätetystä karjasta, joka kuolee nälkään sillä aikaa kun isäntä on ties missä kunnossa.

Päähenkilö ei myöskään osoita missään vaiheessa merkkejä pyrkimyksestä tehdä muille jotain hyvää, mutta kuitenkin on olevinaan jotenkin muiden syytä, että hänen elämänsä on ankeaa.

Joskus muinoin, ennen kuin narsismi tuli muotiin, tällaisia henkilöitä kutsuttiin psykopaateiksi, koska heidän hyväkseen ei voi tehdä mitään. Oivallus, että syy ongelmiin löytyy katsomalla peiliin, jää puuttumaan.

Tauno Pasanen piti sarjaa osuvana kuvauksena elämästään ja hän on tappanut viisi ihmistä, joten sitä voitaneen pitää hyvänä kuvauksena psykopaatin elämästä ja sellaiselle on käyttöä, koska elokuvien psykopaatit ovat yleensä jotain aivan muuta ja psykopaateilta vaikuttavat henkilöt esitellään sympatian arvoisina. Pusi pusi.

Kritiikeissä sarjan suurimmaksi syylliseksi nostettua yhteiskuntaa maatilalla näkyy varsin vähän ja sen edustajat tulevat lopussa raskaasti aseistettuina hänen rikollisen toimintansa, perheväkivaltaharrastuksensa ja yleisen vihamielisyytensä takia, mihin hän reagoi täysin sumeaälyisesti ampuma, vaikkei hänellä edes ole pakosuunnitelmaa vaan hän joutuu odottelemaan, että yhteiskunta lähettää lisää edustajiaan hakemaan hänet telkien taakse.

***

Yksi lensi yli käen pesän kertoo ironisen tarinan käestä, joka saapuu mielisairaalaan, jossa yritetään hoitaa käenpoikasia. Hän saa aikaan omanlaistaan järjestystä, minkä johdosta hänelle tehdään lopulta lobotomia.

Päätös on varmasti vaikea, koska monen naaraspuolisen koulutetun apinan tekisi varmasti mieli levittää hänelle reitensä, jotta syntyisi lisää käenpoikasia, joista voisi tehdä mielisairaita yrittämällä kasvattaa heistä apinoita.

Apinaurokset osallistuvat tällaisiin hankkeisiin kuuliaisesti, sillä heillä on niin kiire luulla, ettei kukaan huomaa, että hekin paneskelevat ympäriinsä, ettei eukkojen harrastuksien seuraamiseen riitä aikaa.

Avuksi tässä ovat psykiatrian isot nimet, joista on paljastunut jos jonkinlaista mielipuolta, narkomaania ja pedofiilia.

Viimeksi Sigmund Freudin lapsenlapsi paljastui pedofiiliksi ja tällä taipumuksella on taipumusta periytyä. Entuudestaan tiedettiin, että hän oli narkomaani ja että hänen psykoanalyysikoulukunnassaan tehtiin itsemurhia kuin jossain sairaassa kultissa.

Tarinan sankari on skitsofreenikko, joka lopettaa käen kärsimykset ja pakenee. Hänellä on toivoa paranemisesta, toisin kuin muilla potilailla, jotka jäävät suorittamaan kiltisti omaa rooliaan apinoiden asuntolainojen maksamisessa.